Voimaantumisen ja toivon aika

Oletko sinä kokenut sellaista aikaa elämässäsi, jolloin käytit lukemattomia tunteja jonkin asian miettimiseen ja pähkäilyyn? Mietitkö kenties suuntaa elämällesi, jonkin isomman päätöksen tekemistä , etsit ratkaisua johonkin ja löysit itsesi lopulta aivan jumissa ja stressaantuneena, koska et pystynyt löytämään ratkaisua tai päättämään mitä teet, koska koit suurta epävarmuutta ja ahdistusta?

Osaammeko  runsaan ajattelun tilassa,  paineen alla tehdä hyviä päätöksiä ? Voimmeko antaa itsellemme useammin tilaa antaa mielen kirkastua, jotta voisimme nähdä ensin selkeämmin ne asiat, joita päätöksenteko koskee? Voisimmeko tuntea mitä tunnemme, ilman että annamme tunteelle merkitystä? Nämä ovat vain kysymyksiä mielen herättämiseksi, eivät  ehdotuksia, joiden mukaan meidän tulisi elää.

Uskon, että todella moni meistä on kokenut tuollaisia hetkiä. Luotamme silloin henkilökohtaisen ajattelumme kykyyn ratkaista ongelmia ja tilanteita ja yritämme löytää ajattelemalla ratkaisua jo olemassaolevasta ajattelustamme tilanteeseemme, joka on syntynyt olemassaolevasta ajattelustamme. Eikö kuulostakin nurinkuriselta? Runsas ajattelu itsessään voi luoda meille  stressin tunteen. Stressin tunne puolestaan estää meitä kokemasta mielen kirkkautta, joka puolestaan on aidosti se paikka, josta kaipaamamme uudet ajatukset kumpuavat. Uudet ajatukset ja ratkaisut ovat jo olemassa, mutta onko mielessämme tilaa niille?

“Kaikki veneet nousevat nousuveden mukana”, kliininen psykologi George Pransky on todennut ja kuvannut tämän metaforan avulla miten mielen toiminnan ymmärryksen mahdollistama ja usein aivan itsestään myös tapahtuva mielen kirkastuminen voi voimaannuttaa ja viedä meidät  ajattelun ”uudelle tasolle”  hyvin yksinkertaisella tavalla. ”Uusi taso” voi olla  käytännössä henkisen hyvinvoinnin ja mielenrauhan kokemista, uudenlaista ajattelua  , joka on syntynyt   oman näkökulman ja  ymmärryksen kasvun voimasta ,  asioiden totuudellisemmasta ja yksinkertaistetusta näkemisestä silloin kun mieli on selkeä. Mitä yksinkertaisemmin näemme asiat, sen helpommaksi niiden ratkaisu käy. Voi olla ja usein on niin, että ratkaisu itsessään on tila jossa olemme. Tila josta käsin alamme elää ja luoda jotain aivan uutta ja erilaista. Voi olla myöskin, että luomme aivan samanlaista kuin ennenkin, mutta tunne siitä on aivan erilainen kuin aiemmin.  Tämä on usein jotain, jonka voimaa emme muista ja ymmärrä silloin kun olemme stressin tunteessa. Tuo tila on aina korkeintaan ajatuksen päässä, silloinkin kun ajattelemme että se on elämänmuutoksen päässä.

Mielemme  ei ole aina kirkas ja selkeä. Ajattelu tapahtuu. Se mihin voimme kuitenkin luottaa ainaon se, että mielen selkiytyminen tapahtuu itsestään ja ilman ponnistelua . On hyvä ymmärtää, että mielen sumuisuus kertoo ajattelun tapahtumisesta ja mielenrauha ja henkinen hyvinvointi puolestaan ainoastaan siitä, että mielemme on kohtuullisen rauhallinen. Ja silloinkin kun mielemme on sumuinen tai jopa myrskyisä niin ei ole mitään hätää, ajattelu tapahtuu.

Suurin syy miksi mielellämme on usein kiire ratkaista jokin asia ja miksi jäämme ylipäänsä märehtimään asioita, johtuu siitä, että sillä hetkellä mielessämme todella näyttää siltä, että hyvinvointimme on suorastaan riippuvainen jostain ulkoisesta tekijästä. Itseasiassa mielemme on juuri silloin  luonut meille stressin tunteen ajattelullamme ja ehdottaa että lisäajattelu johtaisi johonkin parempaan tunteeseen.  Itseasiassa stressin tunne on kuin herätyskello jonka pitäisi viestiä meille juurikin siitä asiasta mitä ihan oikeasti tapahtuu kyseisenä hetkenä eli runsas ajattelu.

Toivo siitä, että meillä on aina mahdollisuus löytää uusia ajatuksia ja ratkaisuja  kasvaa kun alamme nähdä syvemmin mielen toimintamme periaatteet ja niiden kyvyn luoda meille kokemuksia. Oma ymmärryksemme voi aina vain kasvaa. Toivo ,  voima ja luottamus astuvat  elämäämme  kun oivallamme henkisen hyvinvoinnin olevan on jo meissä (vaikkemme sitä koe joka hetki)  ja ainoa asia mikä estää meitä kokemasta sitä  on olla kiinni uskomuksessa, että ulkoinen elämäntilanteemme synnyttäisi jotenkin kokemuksemme elämästä. Tarkoitus ei ole etteikö meillä enää olisi  niitä  kokemuksia mitä meillä on vaan se, että ymmärrämme silloinkin, ettei meillä ole mitään hätää! Tämä voi johtaa suureen vapautumisen kokemukseen ja voimaantumiseen, kun energiamme ei kohdistu enää tämän hetken vastustamiseen vaan sille antautumiseen sellaisena kuin se on. Tunteiden kirjo ei ole enää mörkö jota vastustaa tai kontrolloida, vaan elämänenergiaa  jonka kuunteleminen voi auttaa meitä tuntemaan itsemme paremmin ja tuntemaan myötätuntoa ja armollisuutta itseämme ja muita kohtaan. Olemme kaikki samassa ihmisyyden veneessä ja kaikki veneet nousevat nousuveden eli ymmärryksen kasvun myötä .

 

Väärässä olemisen lahja

Meille ihmisille, ainakin hyvin suurelle osalle,  tuntuu olevan luonteenomaista se, ettemme ole kovin halukkaita olemaan väärässä. Ainakin maailman tilanne tukee tätä näkemystä. Haluamme pitää kiinni siitä, miten näemme asiat ja ihmiset. Mitä jos olisimme halukkaita olemaan väärässä? Mitä jos tiedostaisimme ainoastaan sen seikan, ettemme ole halukkaita olemaan väärässä?

Väärässä oleminen tuntuu usein merkitsevän meille jotain, jota emme halua kokea ja johon hienoinen ulkopuolelta tuleva vihjaus ”oikeassaoloamme” kyseenalaistamalla saattaa herättää egomme karvat pystyyn ja jopa puolustautumisreaktion. Tai sitten ei, väärässä oleminen voi olla nimittäin jotain, mikä aukaisee jo raollaan olevat silmämme täysin auki ja muuttaa kokemuksemme elämästä tavalla jota emme etukäteen olisi voinut aavistaa, jos vain olemme halukkaita olemaan väärässä ja näkemään ja oivaltamaan jotain ihan uutta.

Saamme vapaasti uskoa mitä haluamme, tärkeä kysymys on se miltä uskomuksemme tuntuvat meissä?  Kokemuksemme elämästä värittyy nimittäin sen voimasta mitä uskomme ja ajattelemme jokaikinen hetki ja siksi on vähintäänkin arvokasta pysähtyä sen äärelle, mitä sisällämme kannamme ja mihin uskomme täysin, erityisesti silloin jos elämä ei tunnu hyvältä. Olemme aina ainoastaan ajatuksen päässä täysin erilaisesta kokemuksesta. En tarkoita tällä sitä, että meidän pitäisi ajatella positiivisesti tai että meistä pitäisi tuntua koko ajan hyvältä, vaan osoitan ainoastaan siihen faktaan, että kokemuksemme syntyy aina 100% sisällämme.

Oman ajattelun tiedostaminen ja kyseenalaistaminen on viisautta ja muutosvoimaa. Toisin sanoen väärässä oleminen voi olla suuri lahja. Väärässä oleminen on oman uskomuksen tai käsityksen myöntämistä rajalliseksi ja avointa uteliaisuutta uuden ja tuntemattoman edessä. Väärässä oleminen (tai oikeassa oleminen) ei kerro ketä me olemme eikä se merkitse mitään , halukkuus väärässä olemiseen  on  ei- tietämiseen havahtumista, jossa voimme kuulla avoimemmin ja syvemmin itseämme , muita ihmisiä ja elämää, kohdataksemme ja oppiaksemme. Väärässä oleminen on halukkuutta kohdata muut ilman omia uskomuksia ja ”oikeassa olemista”. Halukkuus olla väärässä on asenne.

Pohdin hiljattain kovasti erään omalle kohdalleni sattuneen tilanteen johdosta, miksi oikein haluamme jatkaa samalla tavalla uskomista itsestämme, muista ihmisistä ja  elämästä ylipäänsä, vaikka se uskomus rajoittaisi  esimerkiksi meitä itseämme ja  ihmissuhteitamme   voimasta hyvin? Miksi haluamme jatkossa sellaisen kokemuksen itsellemme, jossa itse kärsimme,  uskomalla mitä uskomme?  Miksi uskomme , että kokemuksemme syntyisi jostain muusta kuin ajattelustamme sisällämme?  Miksi emme ole halukkaita olemaan väärässä? En tarkoita tällä sitä, että meidän tulisi kyseenalaistaa joka ikinen ajatus ja uskomuksemme, vaan sitä että  meillä on aina mahdollisuus oivaltaa jotain todella tärkeää itsestämme ja elämästä oivaltamalla miten mielemme luo meille kokemuksen elämästä.

Mistä emme halua tarkalleen ottaen luopua uskomalla elämästä, asioista, itsestämme ja muista ihmisistä tismalleen samalla tavalla?  Tämä on mielestäni tärkeä kysymys pohdittavaksi ihan jokaiselle. Vastaus voi olla yllättäväkin ja kertoa jotain egomme rakenteista, peloistamme, perusarvoistamme, joista emme ole olleet kovin tietoisia. Kysymys voi myös olla hämmentävä, positiivisella tavalla, jolloin jokin uusi orastava oivallus nostaa päätään kuin tulppanin kärki kevätpäivänä.  Nähtäväksi jää ajan kanssa silloin, mitä tuo syvempi viisaus nostattaa esille meidän kasvussamme.

Kysymykset lisäävät itsetuntemustamme ja ymmärrystämme.  Mitä menettäisin, jos olenkin väärässä?  Voinko kokea sen mitä pelkään  menettäväni (tunne) vaikka olisinkin väärässä? Mitä jos väärässä oleminen ei tarkoita yhtikäs mitään, olisitko silloin halukkaampi olemaan väärässä? Nämä kysymykset herättelevät lempeästi meitä tähän hetkeen mielen luomasta tiedostamattomasta tarinasta.  Mitä olen valinnut nähdä ympärilläni? Haluanko jatkossa nähdä sen mitä näen nyt? Kaikki mitä näemme ulkopuolellamme ja itsestämme, kertoo ainoastaan meidän ajattelustamme, ei elämästä joka tapahtuu tässä hetkessä.

Uskon, että tuntemattoman pelko on yksi syy siihen, miksi emme halua nähdä enemmän kuin mitä näemme. Egomielemme rakenne, joka on tuttuakin turvallisempi vaikka tuntuisikin sisäiseltä tympiinnyttävältä tunkiolta, kokee uhkaksi oman ajattelun muuttumisen. Ego on nimittäin rakentunut uskomuksistamme. Ego haluaa ulkoista muutosta, jotta sen itse ei tarvitse muuttua.  Siksi se pitää niistä tarinoista kiinni hanakasti, joita se on luonut itsestään, muista ja koko elämästä. Ego etsii ympärilleen sitä ylläpitäviä ja vahvistavia egoja ja välttelee niitä ketkä ärsyttävät erilaisuudellaan. Tarinat ovat edellytys egon olemassaololle. Niistä kiinni pitämällä kaikki pysyy ennallaan , omat odotukset muihin liittyen etenkin, eikä vastuu omasta hyvinvoinnista päädy mihinkään muualle kuin itsen ulkopuolelle.

Ego on se osa meissä, mikä usein estää meitä olemasta avoimia uudelle todellisuudelle ja uusille oivalluksille.  Egon esilläolon tunnusmerkkejä ovat halu olla oikeassa,  suuri , tietävä, tunnettu, kunnioitettu ja arvostettu.  Ego investoi jo hankittuun tietoon etsien vain sille vahvistusta, eikä se mielellään kyseenalaista tietämistään, koska sen asema on täysin riippuvainen kaikesta mitä se uskoo tietävänsä. Ego haluaa tuoda esille oikeassa olemistaan ja etsiä sille vahvistusta ympäröivistä joukoista, jota se voi pysyä ennallaan tutussa ajatuskuplassaan elämän ihmeen keskellä.   Näin syntyvät erilliset todellisuudet ihmisten, ryhmien, kansallisuuksien ja uskontojen välillä, viattomasti ja tiedostamatta. Halukkuus olla väärässä on alku uudenlaiselle todellisuudelle. Oletko sinä valmis?

Elämä tapahtuu sinussa, ei sinulle

Kaikkea elollista ohjaa suuri älykkyys, joka ei tee poikkeusta yhdenkään ihmisen kohdalla. Sinun sydämesi lyö, keuhkosi hengittävät ja ruuansulatuksesi tapahtuu ilman sinun tahtoasi ja siihen puuttumistasi, muunmuuassa. Olet kehittynyt Maa- nimisellä planeetalla, jolla on hyvät edellytykset elämiselle sattumanvaraisesti hetken hekumassa kohdanneista siittiöstä ja munasolusta , jotka selvisivät lyhyen ajanjakson kimpassa minkään estämättä niiden yhteiseloa ennen solujen jakautumista ja erilaistumista ihmiseksi ja olet päätynyt sivuilleni  lukemaan tätä blogikirjoitusta,  juuri tässä hetkessä. Näet lukemasi, kuulet ehkä taustalla ääniä, maistat ehkä suussasi makuja ja haistatkin kenties jotain. Sinussa tapahtuu ajattelua ja tuntemuksia. Sinä olet. Oikeastaan sinua pitää elossa elämän älykkyys, et tee elämistä. Et tee ajattelua, kuuntelua, tuntemista, näkemistä, haistelemista tai maistelemista, vaan nekin tapahtuvat sinussa. Et ole myöskään päättänyt miten juuri tietyt solut päätyvät sinun sydämeksi, toiset maksaksi, kolmannet pikkuvarpaan kynneksi ja niin edelleen. Sinulla ei siis ole osaa eikä arpaa sinuksi tulemisessa.

Et ole valinnut tietoisesti ajatuksiasi ja uskomuksiasi  kohdussa ollessasi sen suhteen, miten tulet suhtautumaan elämään ja muihin ihmisiin elämäsi aikana, vaan ajatus siitäkin on tapahtunut sinussa pääteltyäsi avoimin mielin maailmaan tultuasi,miten asiat ovat kun elämä on tapahtunut ympärilläsi, sen kummemmin omia tai muiden ihmisten ajatuksia kyseenalaistamatta. Niin syntyi tarina omasta elämästäsi sinun näkökulmastasi.  Elämän varrella meille tulee paljon ajattelua elämästä ja itsestämme mutta nämä tarinat mielessämme eivät ole kuitenkaan elämä tapahtumassa tässä hetkessä Maa-planeetalla vaan Ajatuksen virtaa. Tämä hetki on täysin mysteeri.

Saattaa jopa olla jossain kohtaa elämää, että elämä ei meistä enää tunnu  tapahtuvan meissä, vaan se tuntuu tapahtuvan meille. Pieni ero näissä termeissä, mutta suuri ero ymmärryksessä.

Tapahtuuko elämä sinulle vain tapahtuuko elämä sinussa?

Meillä saattaa olla  ajatuksia siitä, miten elämän pitäisi  ulkoisesti  olla, ajatuksia  siitä, mitkä asiat uskomme tekevän meidät tyytyväisiksi ja onnellisiksi elämässä.  Saatamme ajatella että elämän pitäisi  olla tietyssä ulkoisessa muodossa, jotta voisimme olla tyytyväisiä ja hyvinvoivia, emmekä muista että henkinen hyvinvointi on jotain joka on jo sisäänrakennettuna meissä. Vauvat ja pienet lapset eivät tarvitse terapiaa sen jälkeen kun heillä on ollut itkun tai kiukun puuska. He palautuvat itsestään. Rikkaudet eivätkä rakkaudet tee meitä onnellisiksi, muuten kaikki rikkaat ja rakkaussuhteessa olevat ihmiset olisivat aina onnellisia. Tiedämme hyvin, ettei asianlaita ole näin, jokin muu kuin ulkoiset tekijät selittävät henkistä hyvinvointiamme.

Elämä tapahtuu, asiat eivät aina menekään niin kuin haluamme, ja saatamme huomata olevamme tyytymättömiä. Huomiomme ei useinkaan ole kiinnittynyt Ajatuksen virtaan kokemuksemme synnyttäjänä, vaan katseemme on maailman suuntaan. Mietimme  miten asioiden kuuluisi mennä emmekä mieti enää lainkaan miten elämän älykkyys ohjaa meitä kaiken aikaa, silloinkin kun emme ajattele sitä. Elämän älykkyys huolehtii siitä, että sormeesi tullut haava paranee itsestään ja että mielesi palautuu perustilaan itsestään, jo pienenä vauvana. Elämän älykkyys elää sinua ulkoisista olosuhteista riippumatta, mahdollistaen sinun kasvun ja kehityksen, ilman että edes mietit kasvuasi ja kehittymistäsi.

Nimenomaan niinä elämän hetkinä, kun asiat tuntuvat menevän päin honkia, meillä tuntuu olevan eniten ajattelua siitä miten elämän kuuluisi olla ja miltä meistä pitäisi tuntua. Emme halua tuntea mitä tunnemme, jos olemme tiedostamattamme antaneet  tuntemiselle jonkin merkityksen . Esimerkiksi saatamme ajatella että jonkin tunteen kokeminen saattaa tarkoittaa että olemme epäonnistuneita tai hajoamispisteessä. Ei ole ihme ettemme halua kokea sellaista tunnetta, vaikkei se merkitys totta olekaan ja elämä kääntyy tämän tunteen ja ulkoisten tilanteiden välttelyksi, joiden uskomme herättävän noita tunteita. Kyseessä on tuntemattoman pelko, emme halua mennä tuttujen ajatusympyröiden ulkopuolelle, vaikka se on ainoa paikka missä voimme muuttua, näkemällä uusin silmin se asia, mikä on pitänyt meidät jumissa. Luulemme sen sijaan, että meitä jumissa pitävä tekijä on ulkoinen tekijä tai ihminen ja jatkamme jumissa oloa uskomalla niin jatkossakin.

Kysymys on haluammeko nähdä jotain muuta kuin mitä tällä hetkellä uskomme ja näemme? Elämmekö avoimessa vai suljetussa mielen luomassa todellisuudessa?

Tunteen kokeminen ja hyväksyminen vapauttaa tunteen ja tekee usein tilaa uusille oivalluksille, riippumatta siitä, onko tunteen synnyttänyt ajatus edes totta.  Mieli toisin sanoen selkiytyy, kun emme vastusta sisäistä säätilaamme. Mikäli emme ole vastaanottavaisia elämänvirralle, joka tapahtuu meissä, pyristelemme luultavimmin pois kokemuksestamme, näkemättä että elämänvirta tapahtuu meissä täysin viattomasta ja vahingoittamatta meitä. Noina hetkinä emme useinkaan muista että hyvä olo jota kaipaamme on vain ajatuksen päässä, mielen selkeydessä. Se vain näyttää mielessämme löytyvän lomasta,  muuttuneista läheisistä, vähemmästä työmäärästä ja niin edelleen.   Siksi meillä tuntuu myös olevan niin paljon toimintaa sen suhteen, ettei elämä ja tunteemme menisi niin kuin ne menevät. Vastustamme, heittäydymme kapuloiksi rattaisiin sisäisesti ja ulkoisesti, puremme hammassa ja  taistelemme. Taistelemme niin että jopa väsytämme itsemme. Emme ole  silloin läsnä tässä hetkessä, tuntemassa  viatonta elämänvirtaa joka tapahtuu meissä, tuntemattomassa mysteerissä vaan pidämme kiinni mielen tarinastamme, oikeutuksistamme ja merkityksistämme joita olemme antaneet asioille ja tunteillemme , lisäten siten valmiiksi raskasta fiilistämme, uskoen, että jossain kohtaa asiat muuttuvat kun riittävästi ponnistelemme.

Kuinka moni meistä syyllistääkään itseään epäonnistumisista, kuinka moni meistä ylipäänsä nimeää elämässä oppimisen prosessimme epäonnistumiseksi  ja sitten vielä puhuu itselleen ikävään syyllistävään sävyyn kun ei parempaan pystynyt?  Kuinka moni  yrittää parantaa ja lääkitä ikävää oloa jollain keinolla, tietämättä mielen selkiytyvän ilman lääkitsemistäkin? Kuinka moni kokee tarvitsevansa tulla paremmaksi ihmiseksi, ”täydellisyyttä” hipovaksi äidiksi, tyttäreksi, pojaksi,  isäksi, puolisoksi, työntekijäksi, yhteisön jäseneksi, ystäväksi, jotta voisi voida hyvin, jotta muut voisivat voida hyvin? Kuinka moni meistä ulkoistaa oman ja muiden hyvinvoinnin, uskomalla, että muiden ihmisten onni ja hyvinvointi on omista tekemisistä riippuvainen ja vastaavasti oma  onnesi riippuvainen muiden ihmisten tekemisistä ja asioista, ihan oikeasti? Kuinka moni sallii itsensä olla pieni ja erehtyväinen elämän edessä, päästen kevyemmin yli tunteista, kokien riippumattomuutta ja vapautta? Kuinka moni vaatii itseltään yli- ihmisyyttä, kaiken inhimillisyyden ja kivun yläpuolella nousemista ja paskamaisten tekojen kohteeksi joutumisen ja niiden tekijöiden ainaista ymmärtämistä kutsuen tätä henkisyydeksi ja kypsyydeksi?  Ei ole ihme, että ihmissuhteet saattavat tuntua raskaalta, jos on niin suuri taakka kuin toisten ihmisten tyytyväiseksi tekeminen ja jos ei ole oikeutta itse tuntea omia tunteita ja sukeltaa pinnan alle mysteeriin itsessään ja suunnistaa sieltä käsin elämässä.  Kuinka moni meistä ponnistelee elämässään kaikilla saroilla kilttiyttään , uskoen että se johtaa onnellisuuteen ja henkiseen hyvinvointiin ja ihmisten tyytyväisyyteen? Kuinka moni uuvuttaa itsensä näin hyvinvointia tavoitellessaan? Stressi ei johda hyvinvointiin, hyvinvointi on se mitä on jäljellä kun stressiä synnyttävät ajatukset eivät ole mielessä.   Viattomasti uskomme että hyvinvointimme on täysin riippuvainen sillä hetkellä siitä, miten asiat ovat ulkoisesti, miten ”elämän pallot” pysyvät käsissämme, sen sijaan että näkisimme, että ulkoisilla asioilla ja henkisellä hyvinvoinnilla ei ole suoraa yhteyttä . Kunnes oivallamme, että ajattelu tapahtuu, mielentilat tapahtuvat…tai kunnes oivallamme toisella tapaa, kun pallot eivät pysyy enää hallinnassamme ja kaikessa kaaoksessa huomaammekin tyyneyden ja rauhan kaiken keskellä..ja se on aivan uudenlaisen elämän alku. Elämän älykkyys pitää sinusta aina huolta, tavalla tai toisella.

Henkinen hyvinvointi on perustilasi.

Ajattelu tapahtuu meissä luoden aidon tunteen meille.  Elämän älykkyys mahdollistaa sen, että voimme kokea kaikki tunteet ja ihmisenä olemisen.  Se on lahja. Jos ei meillä olisi merkityksiä mielessämme tunteisiimme liittyen,  ei meille oli ongelmallista antaa ikävän tuntuistenkin tunteiden tapahtua meissä. Ajattelu ja tunteet tapahtuvat sinussa, sinä et tee niitä. Et ole viallinen, jos sinussa tapahtuu stressin tunnetta synnyttävää ajattelua. Levollisuus ja henkinen hyvinvointi on tämän ymmärtämistä. Aivan kuin synkimmän myrskyn keskellä voisit luottaa ja ymmärtää että auringon paiste on väistämättä esillä ennen pitkää ja voisit siksi olla rauhassa myrskyn keskellä. Et taistele tällöin luontoa vastaan vaan ymmärrät kuinka luonto toimii.

Myrskyn jälkeen on poutasää

Muutaman viikon ajan minun sisällä on porissut jotain kuin  mutteripannussa. Olen tiennyt että jotain on tulollaan ulos pikkuhiljaa ja samalla ymmärtänyt, että ajan myötä minulle selkiytyy varmasti vielä enemmän se mitä  haluan sanoa ja  siksi olen antanut asian olla, antanut sen porista rauhassa ja luottanut luonnon kykyyn tulla selkeyteen ja kirkkauteen aivan itsestään. Joskus ajan kanssa.

Kun kirjoitan tätä tekstiä, ulkona sataa puuskittain ensilumi. Kepeä, valkoinen, puuterimainen ja pöllyävä lumisade valaisee tienoon uuteen asuun, kenties  aluksi vain päiväksi. Illalla saattaa olla jo märkää ja pimeää, tai sitten ei.  Samalla tavalla meidän oivallukset usein kirkastavat ja valaisevat mielemme, ainakin hetkeksi, joskus jopa pitkäksi aikaa. Mielen kirkastumista saattaa seurata jokin ikävämpi fiilis tai sitten ei. Mielen kirkastuminen ei unohdu kokemuksena meiltä, samoin kuin emme unohda miltä talvinen maisema näyttää kesälläkään. Tiedämme myös, ettemme voi aikaansaada kirkkautta sisäisesti emmekä ulkoisesti. Sen minkä tiedämme kuitenkin on se, että jossain vaiheessa säätila kirkastuu itsestään sisäisesti ja ulkoisesti.

Voimme aina katsoa uudelleen siihen suuntaan, mikä selittää stressin, mielen selkeyden ja hyvinvoinnin ja se itsessään usein kirkastaa mielemme tai vähintäänkin saa meidät olemaan levollisempia, kun sisäinen säätilamme on surua, vitutusta, ahdistusta tai vaikkapa kiukkua. Se menee ohi. Se helpottaa ihan hirveästi kun sen muistaa ja ymmärtää. Vuosien mentaalivalmennuksen opiskelu ei ole tehnyt minusta vähemmän ihmistä enkä pysty fakiirimaisesti kulkemaan tunteitta ja kivutta elämässä mutta ymmärrykseni on  auttanut minua suuresti olemaan ok suhteessa omaan  ja muiden ihmisten ihmisyyteen joka tapahtuu sisällämme. En tee draamaa tunteistani koska ymmärrän etteivät ne merkitse mitään kovin todellista, vaikka todelliselta ne kyllä tuntuvat!  Luotan luontoon enemmän kuin omaan voimaani, en jaksa enää taistella kuin aniharvoin  jotain vastaan , mikä menee ihan itsestään ohi, (yleensä sitä nopeammin, mitä lempeämmin pystyn tunteeni kohtaamaan tietoisuuden talossani vierailulla olevina vieraina) . Meissä kaikissa on synnynnäinen taipumus palata mielen selkeyteen ja hyvinvointiin, silloinkin kun emme sitä ymmärrä ja koemme olevamme jumissa. Mikä helpotus ymmärtää se.

Moni meistä elää henkisessä kaipuun tilassa, joka herättää tyytymättömyyttä tässä hetkessä. Kun kaipaamme kirkkauteen ja selkeyteen, rauhaan ja hyvinvointiin sumean sisäisen säätilan keskellä alamme miettimään ulkoista tilannetta josta se löytyy.  Odotamme tulevaisuudesta jostain olosuhteista löytyvän kipeästi kaipaamamme hyvän ja kepeän tunteen, emmekä näe että se voi kummuta vain meistä itsestämme. Minusta tuntuu että elämme kollektiivisesti koko ihmiskunta suurelta osin niin. Emme ymmärrä mitä sisäinen sumeus, stressi, ahdistus tai masennus pohjimmiltaan on, mutta haluamme kovasti eroon siitä ( omalla tai läheisten kohdalla). Uskomme myös usein että tunne muuttuisi kun jokin asia ulkopuolellamme muuttuu. Tämä asia itsessään herättää meissä vapaudenkaipuun, olemme antaneet ulkoisille asioille vallan ohjata elämäämme, täysin tiedostamattamme. Emme ymmärrä mitä sisällämme tapahtuu, mutta haluamme silti siitä eroon.

Toisaalta näen tämän kollektiivisen tilan olevan lähellä kirkastumista, joka tapahtuu luonnon lailla itsestään.  Ennen kirkastumista on kaaos, myrsky, sumeaa. Jossain kohtaa oivallamme, että ulkoiset asiat ja olosuhteet eivät tee meitä onnellisiksi ja elämä rauhoittuu ihmisen itsensä sisällä. Kaipuu tulevaan lakkaa ja ihminen löytää rauhan tästä hetkestä, maailman kaooksen keskellä, omien tunteiden keskeltä. Taistelu, konflikti, ponnistelu ja etsiminen loppuu sillä hetkellä. Mielen jatkuvana käyvä vatkaus hiljenee ja tunnistamme rauhan. Olemme kaiken aikaa etsimässä jotain joka on meissä itsessämme, nimittäin henkinen hyvinvointi ja mielenrauha. Emme ole vain ymmärtäneet sitä.  Vertauskuvana olemme etsineet ja  kaivaneet kädet rakkuloilla, selkä rikkinäisenä ja uupuneina timantteja joka paikasta, emmekä ole huomanneet että olemme tehty timantista.

Jokin muuttuu tässä vaiheessa ihmisten elämässä, kun he aidosti ymmärtävät tämän.  Elämä alkaa tuntua  helpommalta, valtava ponnisteluntunne katoaa, vaikka ulkoisesti ei muuttuisi mikään. Kun elämä ei ole stressin ja ponnisteluntilassa olevaa uuvuttavaa ajattelua ja toimimista, mielessä on tilaa täysin uusille ja selkeille ajatuksilla, jotka helpottavat elämää ja vievät meitä eteenpäin. Suunta on varsin usein eri kun mihin suuntaan stressaantuneena kuljemme.

Se mitä olen miettinyt tämän syksyn on se seikka, miksi ihmiset yrittävät viimeiseen asti  ponnistella ja taistella muutoksen aikaan saamiseksi, miksi osa meistä ei ole edes halukkaita katsomaan miten mielemme toimii vaan päinvastoin yhä kovemmin yrittää muuttaa elämää ja ihmissuhteitaan  ympärillään henkisen hyvinvoinnin löytymiseksi?  Se johtuu siitä, että stressaantuneelle ihmiselle  on täysin loogista stressin tilassa jatkaa samalla mallilla ajattelua. Kun ajattelee stressin tulevan oman itsen ulkopuolelta, ajattelee luonnollisesti ulkoisten asioiden täytyvän muuttua, jotta stressiä olisi vähemmän. Ongelma ja ratkaisu on sitä samaa materiaalia, matalan mielialan ajattelua. Koko kollektiivinen kaaos on seurausta tästä matalasta mielentilasta, mielen kirkkauden puutoksesta, jossa on loogista ajatella että kun ulkoiset asiat muuttuvat niin meistä tuntuu paremmalta. Se on tiedostamaton tila, eikä se voi mitenkään johtaa hyvinvointiin. Hyvinvointi on jo meissä.

Henkinen opettaja ja nykyajan mystikko Byron Katie havahtui sisäiseen hyvinvointiinsa psykiatrisen osaston lattialla. Hän koki olevansa niin arvoton, ettei voi nukkua muualla kuin lattialla, sängyn vieressä. Hän oli ajatellut itsensä uupumustilaan ja oli jo aivan lopussa ( eli ei enää jaksa enää edes ajatella, jolloin mieli  alkaakin luonnollisesti kirkastumaan.) Yhtäkkiä hänelle tuli lattialla maatessaan oivallus, kirkas ajatus. ”Onko tämä totta?” hän kysyi itseltään. Hyvinvointi hänessä itsessään alkoi paljastua, hän alkoi selkeästi nähdä miten  ajattelun voima oli ajanut hänet makaamaan lattialla surkeana. Tästä tapahtumasta alkoi hänen tervehtyminensä, terveys ja viisaus paljastuivat hänelle hänen ajattelunsa alta ja veivät hänen elämänsä aivan uuteen suuntaan.

Luonto toimii niin, että jossain kohtaa tapahtuu taitoskohta, pimeä kääntyy kohti valoa, myrsky kohti selkeyttä, myrskyisä aalto kohti tyyntä.  Voimme mahdollistaa tämän hetken tapahtumisen ilman loppuunpalamista, draamaa, elämänmuutoksia tai ilman jatkuvassa stressin tunteessa elämistä katsomalla ja ymmärtämällä kuinka luonto toimii, jos vain haluamme.

 

Odottamisen taito

Suurimpia asioita, mitä olen viime vuosina oppinut, on odottaa hetki. Odottaa hetki, että se ketuttava tai kärsimätön ajatus menee ohi, ennenkuin avaan suuni. Tuntea vain, mitä tunnen sisälläni, ihan hiljaa.  Odottaa hetki, että vaikkapa lapsen kiukku menee ohi, ennenkuin avaan suuni. Tehdä, mitä kulloinkin olen tekemässä ja tehdä valmista, vaikka sisäinen sabötööri saattaisi olkapäälläni heiluttaa huomisen mahdollisuutta, odottaen samalla, että sabötöörikin menee sinne mistä tulikin, koska sillä ei ole vakavasti sitä ottavaa kuuntelijaa enää. Esimerkkejä on lukuisia. Odottaessa huomaan, että kaikki on täysin ok minussa ja koko maailmassa. Oikeastaan, en enää edes tässä kohtaa enää odota ,vaan jo tiedostan . Ainoa asia, mikä voi ”vahingoittaa” minua, on oma ajatus. Miten vaarallinen tai hankala on ajatus?

Ennen koin jopa tyytyväisyyttä  siitä, miten nopeasti olin sanavalmiina antamaan ajatukseni toisten kuultavaksi, silloin kun tilanne ei selvästikään sitä vaatinut.  Tämä johtui tiedostamattomasta ajatuksesta, että kykenisin jotenkin kontrolloimaan, mitä elämä tuo eteeni.  Yhtä tiedostamatonta oli ajatus, että pystyisin jotenkin välttelemään tiettyjä tunteita yrittämällä omalla ajatusvirralla saada aikaan erilaista mitä kulloinkin on. Paremmaksi olen havainnut mennä kohti sitä mitä on, sitä kokemusta mitä elämä tarjoaa juuri nyt. Olla läsnä ja kuunnella todella. Hyväksyä sen, mitä on. Kuten surffaajakin surffaa aallolla keskittyneenä tarinoimatta aaltoa. Jos jokin asia saa sen ketutuksen minussa  tai muissa aikaan, tiedän, että ketutus on ajatuksissa, ei oikeastaan missään asiassa tai ihmisessä. Voin odottaa, että ajatus menee ohi. Voin hyväksyä ajatuksen ja jopa toivottaa tervetulleeksi ajatukseni. Koko ajatuskirjo on tervetullut tietoisuuden talooni. Joskus tutkittavaksi, joskus nautittavaksi, mutta ei koskaan todellisuudeksi luokiteltavaksi.

Ajatukset luovat helposti ”todellisuuttamme”, koska ne saattavat tuntua todelta, mutta tosi- asiassa todellisuus tässä ja nyt ei ole koskaan mitään, mikä mahtuu ajatukseen tai lauseeseen. Voimme vain tiedostaa, miten todelta tuntuvan ”todellisuuden” luomme ajatustemme kautta. Tietoisuutemme taso ratkaisee kokemuksemme laadun. Tietoisuutemme tason meille paljastaa tunnetilamme kulloinkin. Silloin meillä on mahdollisuus tutkia ajatuksemme tai tiedostaa, miten se, mitä kulloinkin tunnemme, syntyy ajatuksistamme. Ei ulkopuolellamme. Kun näemme tiedostamattoman ajatuksen, olemme jo tietoisempia.

Odottaminen on sen tiedostamista ja hyväksymistä, että läheiseni ovat joskus oman ajatuksen aiheuttamassa tunteessa. Voin hyväksyä sen, koska tiedän, että se ajatus mikä heillä kulloinkin on, on vain ajatus, joka menee ohi. Samoin kuin tunnekin, mikä heillä kulloinkin on, menee ohi. Joskus heidän ajatuksistaan ja tunteistaan on tullut tiedostamattomia tapoja ja voin hyväksyä nekin. Voin hyväksyä senkin, etten aina jaksaisi odottaa näiden tapojen ohimenoa ( sekin on ajatus!). Voin hyväksyä oman kärsimättömyyden tunteen ja tiedostaa, että sekin menee ohi. Voin nähdä, että ne ovat vain ajatuksia, mitä tunnen.  Se on kuin näkisi, miten kukin ihminen saattaa elää omassa mielenelokuvassaan , täysin eläytyneenä elokuvaan. Mielen elokuva  tuntuu niin todelta, ihan samalla tavalla eläydymme siihen kuin ihan oikeaan elokuvaan. Joko sitä haluaa tiedostaa tai ei halua.

Minun ajatus tässä ja nyt ratkaisee , miltä minusta tuntuu, kunnes minä tiedostan oman ajatukseni ajatuksena. Elämä on paradokseja täynnä. Saan sen, mistä luovun ( Tommy Hellsteniä lainatakseni).  Jos lakkaan pyrkimästä kontrolloimasta sitä mitä kulloinkin on, kokeakseni onnea ja rauhaa, olen onnessa ja rauhassa, tiedostamalla oman ajatukseni, että onni ja rauha olisivat seurausta jostakin. Jos odotan, että lapsen raivari menee ohi, näen että hän tuntee omat ajatuksensa, tietoisuus minussa tunnistaa sen mitä on. Tietoisuus, joka on rauha. Lapsi tunnistaa rauhani , ja samalla tunnistaa sen itsessäänkin, kun ajatus- tunne- reaktio- ketju on päättynyt. Rauha puhuu enemmän kuin minun ajatus-tunne-reaktio- ketjuni ikinä voi puhua. Jos haluan muiden tiedostavan enemmän, kertoo se enemmän minun omasta ajatuksesta, jonka tunnen. Minun tiedostamattomasta ajatuksesta. Ajatuksesta,  joka minun olisi hyvä tiedostaa enemmän.  Ajatuksesta, joka kertoo, että tämä hetki tai elämä olisi puutteellinen.  Kokemus syntyy ajatuksesta, ei muiden tiedostamisesta tai tiedostamattomuudesta. Tässä kohtaa vain totean, että usein moni nainen toivoo omalta puolisoltaan tiedostamista ja jopa ajatustenlukutaitoa ;). Mitä tapahtuisikaan suhteillemme, jos tiedostamme itsemme ja oman ajattelun paremmin ;).

Jos tutkimme sitä ajatusta vähän lähemmin :).” Haluan, että läheiseni olisivat tiedostavampia”.  Miksi haluat, että läheisesi olisivat tiedostavampia ? ” Jotta voisin kokea…onnea,  yhteenkuuluvuutta, rakkautta?” Jos ajattelen tai ajattelet, että kokemus elämästäsi syntyy ulkopuolellasi, olet riippuvainen jostakin lopun elämääsi. Tarvitset aina jotakin tai jonkun, tietynlaisena, jotta voit kokea onnea ja rauhaa. Mutta jos voit nähdä miten oma ajatus ” haluan, että läheiseni olisivat tiedostavampia” antaa sinulle tietyn tunteen, olet paljon lähempänä mielenrauhaa kuin ikinä osaat arvata!

Valtakunnassa on aina kaikki hyvin, kun tiedostaa, miten kokemuksemme kulloinkin syntyy. Olemme vapaita ajattelijoita, on Sydney Banks, aikanaan sanonut.  Olemme vapaita ajattelijoita ja vapaita elämään hetkessä, tuntemaan koko tunne kirjo. Tarina tunteesta on usein suureellinen, tunne on tunne. Menemällä kohti tunteita, olemme täysin vapaita. Täysin vapaita, koska tietoisuuden valtameri  ei pelkää aaltoa meren pinnalla.

Hiljaisuus ja odottaminen tuntuvat  tuikitärkeiltä nykyisin. Mielestämme pulppuaa nimittäin paljon hyödyllistä, niinkuin paljon tarpeetontakin asiaa.  Sieltä pulppuaa myös ajoittain paljon asiaa, mikä saattaa tuntua todelta, vaikkei sitä olekaan.  Voin ikäänkuin valita ja tiedostaa, mihin ajatukseen haluan paneutua. Ajattelu voi olla kuten taustalla oleva hiljainen radion ääni, se ei menoa haittaa, niinkauan kuin ymmärtää,  että se on vain kuten radio .  Hiljaisuus ja tyyneys puhuvat usein paljon enemmän, sanatonta viisasta kieltään, paljon enemmän kuin mielenradio.