Väitän että ihmislajina olemme tehneet harvinaisen vähän lähempää tutkiskelua siitä, kuka (tai mikä) voi tehdä meidät onnelliseksi. Median kautta ainakin olemme jo pienenä altistuneet uskomukselle, että joku voi tehdä meidät onnelliseksi. Mutta onko se todella totta? Mistä onnellisuus oikeasti kumpuaa ja onko sillä ihan oikeasti mitään tekemistä toisen ihmisen kanssa? Mitä se tarkoittaa elämässämme jos uskomme, että toinen ihminen voi tehdä meidät onnelliseksi? Mitä se tarkoittaa, että kukaan ei voi tehdä meitä onnelliseksi ja miten se on ainoastaan hyvä asia?

Onnellisuus, mitä se on? Minulle se nykyään on sitä että minua ole missään, ainaostaan elämä tapahtumassa tässä ja nyt. Onnellisuus on silloin jotain hyvin yksinkertaista. Kymmenen vuotta sitten onnellisuus tarkoitti minulle sitä, että kun ihmissuhteet sujuvat (kaikkien) odotusten mukaan niin sitten olen onnellinen. Koko ajan piti onnistua ja arvailla mitä toisten ihmisten odotukset ovat, huomatakseni että ne muuttuivat koko ajan eikä kukaan kertonut mitä ne ovat. Se tarkoitti että piti miettiä tuntosarvet höröllä jatkuvasti mitä sanoo ja tekee, jotta ei pahoita kenenkään mieltä, sillä hinnalla että koin painetta kaikesta ajattelusta. Onnellisuus oli silloin jotain mikä tuli ja meni ja jotain minkä eteen ”minun” piti tehdä jotain. Yritin olla oman onneni seppä. Jossain kohtaa kuitenkin ymmärsin, että tuo kokemus minästä kuka yritti tulla onnelliseksi , oli suurin esteeni havaita onnellisuuden, rauhan ja ilon tila, joka olen.

Yritys tulla onnelliseksi ja löytää ihminen kuka voi tehdä minut tai sinut onnelliseksi, pitää meidät kroonisesti kärsimyksen tilassa. Piste. Se tarkoittaa että elämme erillisyyden kuplassa, missä emme tunnista kuka todella olemme ja miten minä olen luonut sinut mielessäni ja sinä minut. Kun luon sinut mielessäni ja odotukseni sinusta, en näe enää että sinä et ole mielikuvani sinusta, en erota todellisuutta tarinastani. Silloin haluan että sinä muutut, jos näyttää että sinä et tee minua enää onnelliseksi, koska minä en näe miten tulen onnettomaksi ajatuksen voimasta. Olen tällöinkin ajatuksen päässä onnellisuudesta. Vain se fakta että yritän ratkaista epävarmuuden ja levottomuuden intensiivistä tunnetta itsessäni haluamalla että sinä teet minut onnelliseksi teen meidät molemmat onnettomiksi.

Onnellisuus voi löytyä ainoastaan minusta itsestäni .Vain ajatus siitä, että että sinä teet minut onnettomaksi voi tehdä minut onnettomaksi. Minä en kuitenkaan tee ajattelua vaan se tapahtuu minussa. Sinä et voi tehdä minua onnettomaksi etkä onnelliseksi. Minä itse en voi myöskään tehdä itseäni onnettomaksi , vain ajatus voi saada tuon kokemuksen aikaan. Se kuka olen on todella vapaa ja riippumaton ajatuksista. Miten minä voisin olla jotain joka tulee ja menee?

Mistä sitten kumpuaa yritys tulla onnelliseksi, yritys saada kokea rauhaa ja iloa vielä kaiken yrittämisen jälkeen? Mistä kumpuaa ajatus, että sinä voit tehdä minut onnelliseksi? Siitä, että identifioidun ajatuksiini. Siitä, että tapahtuvista ajatuksista tulee minun ajatuksia ja minuun liittyvistä ajatuksista tulee todentuntuinen minä. Siitä että illuusio sinusta muodostuu ajatuksistani, enkä tunnista sitä . Tiedostamatonta ja todentuntuista minää täytyy kehittää ja parantaa, suojata tietyiltä tunteilta kuten häpeän, apatian, vihan tai masennuksen tunteilta. Koska tämänhetkinen maaperä ja kokemus on jotain mitä uskomme tietävämme ja tuntevamme. Koska uskomme tietävämme kuka minä olen ja kuka sinä olet, lakkaamme tutkimasta sitä mitä on ja alamme kehittää illuusiota jota ei todellisuudessa ole olemassakaan.

Näin kadotamme lapsenkaltaisen avoimuuden ja uteliaisuuden näiden lahjojen, voimakkaiden intensiivisten tunteiden ilmaantuessa. Todellakin, lahjojen. Sanomme ei kiitos elämän lahjoille vain koska uskomme tietävämme mitä ne ovat, pyrkien samalla johonkin kuvitteelliseen parempaan, onnellisuuteen, minkä konseptia emme kuitenkaan kenties koskaan ole hyvin läheltä edes vaivautuneet tutkimaan. Johonkin missä haavoittuvuuden äärellä ei tarvitse istua, kohdata, sanoittaa eikä ymmärtää. Johonkin kuviteltuun tulevaisuudessa sijaitsevaan konseptiin, jolloin ei tarvitse istahtaa tämän hetken kokemukseen toteamaan miten onnellisuus olisi siellä ihan keskellä, jopa muuntamassa tarinaamme joksikin muuksi, kun vain kerrankin omistaisimme sen ja istuisimme sen mailla kiireettä, ilman jatkuvaa reagoimista siihen. Ilman että ”minän” täytyy päästä silläkin johonkin.

Ilman minua ei ole ongelmia.

Miten tämä on siis hyvä asia, etten voi tehdä itseäni onnelliseksi, ettet sinä voi tehdä minua onnelliseksi? Hyvä asia on se, että voimme tunnistaa kaiken yrittämisen ja tekemisen jonka myötä haluamme kokea enemmän onnellisuutta. Voimme tunnistaa ohimenevän ja muuttuvan minä- kokemuksen joka etsii onnellisuutta ulkopuoleltaan ja muutoksesta. Kun tunnistamme tämän, ymmärrämme myös että kaikki tuo agendalla oleva tekeminen ja yrittäminen joka saa hartiaseudun kiristymään on täysin tarpeetonta. Voimme viimein istahtaa kriittisyyden, pettymyksen tai huolen keskelle kohtaamaan ne, tunnistamaan miten olemme virheymmärryksessämme ulkoistaneet onnellisuutemme jollekin kuvitellulle toiselle.

Et voi mitenkään tehdä kuvitellusta tyytymättömästä ja kriittisestä itsestäsi tai läheisestä onnellista, et vaikka tekisit kaikkesi. He eivät voi myöskään tehdä sinua onnelliseksi, miten voisivatkaan kun todellisia heitä ei todellisuudessa ole edes olemassa, ainoastaan sinun todellinen tarinasi heistä on olemassa! Vain se, että istumme tyytymättömyyden kanssa, hiljenemme sen äärelle, voi meille paljastua rauhan, ilon, rakkauden ja vapauden tila joka olemme aina. Minä en mitenkään voisi saada sellaista aikaan, en itselle eikä muille. Minä- kokemus voi ainoastaan hälvetä siitä. Todelliset tarinat tulevat tunnistetuiksi tarinoina ja ne alkavat hälvetä ja todellisuus tässä ja nyt ilmetä jonakin ihmeellisenä jolla ei ole enää nimeä. Tätä minä kutsun kauniiksi elämäksi. Sinä olet kaunis ja ihmeellinen, mitä muuta sinä voisit olla?

Niin ja lopuksi, kun minua ei ole missään, ei sinuakaan voi olla. On vain rakkaus. Ei konsepti rakkaudesta istumassa auringonlaskussa vaan se elävä tuntematon ihme joka on edessäni jonka näen rakkauden silmin, jonka ymmärrän myös olevan puhdasta rakkautta. Silloinkin kun tarinat tapahtuvat minussa. Miten voisin ikinä silloin toivoa että sinä muutut, miten ikinä voisin toivoa että sinä teet minut onnelliseksi, kun sinua ei edes ole. Minä avaan lahjoja, huolta, ahdistusta ja tutkin niiden olemusta niiden virratessa minussa ja huomaan etteivät ne ole mitä olen luullut niiden olevan. Miten kaunista tämä on!

Rakkaudella, Piia

Saattaisit myös pitää näistä:

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *